Villilaakson Leila KTK-III

Leila on lempeä, kärsivällinen ja äidillinen ruunikko tamma, joka muistuttaa minua kovasti Muumimammasta.

Sukutaulu

Suomenhevosten rakenteellisia helmasyntejä lueteltaessa sapeliset etujalat, käyrät kintereet sekä lyhyt, paksu kaula nousevat ensimmäisinä ihmisten mieliin. Tämä geenilotollinen negatiivinen täysosuma osui Villilaakson Jolenen kohdalle, ja osuipa tammalle myös erittäin pitkä, leveä vankka runko sekä lyhyet, pystyt lavatkin. Kavioaines sekä jalkaterveys sentään olivat priimaa, tamman pää oli todella kaunis ja niska hyvän mittainen, ryhtiäkin suomileidille oli siunaantunut eikä leimoja tai tyyppejä niitäkään käynyt moittiminen. Ulkoisin mittarein 153-senttinen musta tamma näytti perin juurin suomenhevoselta, vikoineen kaikkineen. Liikkuminen jäi hivenen maahan sidotuksi, askel ei kauheasti leijunut tai liihotellut, vaikka mukavan pitkä sekä yllättävän suora askel olikin niin käynnissä, ravissa kuin laukassakin. Lähinnä hitaasti hipsutellessa vasen etunen hieman meloi, kovemmassa vauhdissa liikerata suoristui. Jolenen kova vauhti ei toki ravihevosten tahtiin kyennyt, tamman ravisuvusta huolimatta; Jolenen juoksijaura floppasi jo ennen koelähtöä aiheuttaen varhaisen alanvaihdon ratsuhommiin. Muutamien mutkien sekä hevosesta riippumattomien omistajanvaihdosten jälkeen Jolene päätyi kolmen hevosen pikkutalliin terapiakäyttöön, ja terapiahevosena viilipyttymäisen rauhallinen, Muumimammamaisen lämmin tamman olikin omiaan. Asiakaskäytön lisäksi tamma toimi omistajaperheensä harrastehevosena, jonka kanssa käytiin kärrylenkeillä, uimassa, valmennuksissa ja pikkukisoissa, niin aikuisväen kuin (varhais)teini-ikäisten lastenkin toimesta.
Rakennetta tai kisatuloksia ei juuri juhlittu, luonnetta sitten senkin edestä. Jolene ei ollut tippaakaan jästipäinen junttura, vaan hyvinkin viisas, sopivalla tavalla mukautuva hevonen, joka kuitenkin tunsi oman arvonsa eikä antanut esimerkiksi tallikaverishettiksen hyppiä nenillensä. Ihmisten kanssa tamma huomasi välittömästi, milloin joku kaipasi erityistä tukea, ei hallinnut tasapainoaan ja niin edelleen, pysytellen itse vieläkin rauhallisempana ja ymmärtäväisempänä kuin sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ollut esimerkiksi motorisia haasteita. Jolenesta muodostuikin omistajansa paras terapiahevonen koskaan, ja juuri Jolenen kanssa omistaja teki haastavimpien potilaittensa kanssa läpimurtoja. Juuri mielettömän hienon luonteensa vuoksi Jolene astutettiinkin viisi kertaa tarkoin valituilla, hyväluontoisiksi tiedetyillä (ja mieluusti hyväkinttuisten) oreilla; omistaja halusi huipputyökaverilleen jatkajan. Kaksi Jolenen tytärtä jäikin kotipihaan, kolme myytiin, ja joka ikisestä kasvoi emänsä kaltainen upealuontoinen hevonen. Sapelijalkaa sekä käyrää kinnertä löytää jokaiselta, harvemmalta kuitenkaan molempia vikoja, eikä jälkikasvua ole turhan pitkällä kaulallakaan siunattu. Ne ovat kuitenkin näppäriä hevosia moneen menoon, myös (puoli)vakavaan kilpailemiseen – ihan kuten tämä meidän Leila! Jolene viettää eläkepäiviään kotitallillaan pitäen edelleen lempeää jöötä sille samalle eläkeshetikalle, joka vieläkin koettaa hyppiä nenille.

Jolenen isä, Jonninjoutavia (mustanpäistärikkö, 161cm) juoksi kahteen kertaan kuninkuusraveissa sijoittuen sijoille kuusi ja neljä. Ori teki kohtalaisen rahakkaan uran saavuttaen jalometallisijoja myös arvokilpailuissa, vaikka Kuninkuusravien kunnia ja voittajaseppelöinti jäivätkin välistä. Jonninjoutavia polveutui hieman harvinaisemmasta suvusta, josta ei juuri menestyneitä juoksijoita ollut tullut, minkä vuoksi päistärikkö olikin jotain niin sanotusti "uutta ja tuoretta" ravipiireissä, erityisesti myöhemmällä jalostusurallaan. Jonninjoutavian askellus oli melkoisen kevyttä ja ilmavaa, sillä oli pitkän, matkaavoittavan käyntinsä kaverina hieno ravihevoselle sopiva nopea raviaskel sekä yllättävän hieno, kauniisti pyörivä laukka, jota tosin lähinnä jälkipolvia ratsuttaneet ihmiset ovat kiitelleet. Ulkoisilta raameiltaan Jonninjoutavia osui vähän järeämpään suomenhevososastoon tuoden monille mieleen ennemmin työhevosen kuin vikkeläkinttuisen ravurin. Hieno ryhti, hyvä rotu- ja sukupuolileima mutta vain tyydyttävä tyyppi, lyhyt leveähkösti liittynyt kaula, hyvät lavat, pitkähkö vankka runko, hyvin kulmautunut takaosa, kuivat järeät hyväluiset jalat, joskin kintereet olivat auttamattoman käyrät. Kovin tavanomainen ori vikoineen ja hyvine puolineen, mutta Jonninjoutavian ilmeikäs pää tuikkivine silmineen sekä hulmuharjoineen teki päistäriköstä yksinkertaisen valloittavan näyn. Valloittava oli orin luonnekin, helppo ja mutkaton, työteliäs ja palveleva. Jonninjoutavia pysyi vilkkaillakin kisapaikoilla, vieraiden hevosten keskellä sekä oriasemareissuilla melko rauhallisena kyeten keskittymään ihmiseen ja työntekoon uhoamisen taikka riiustelun sijaan. Pieni poikamainen charmi oli ja pysyi eläkepäivilläkin, eikä Jonninjoutaviaa voinut mitenkään päin kuvata vakavaksi kaveriksi. Se oli aina innokas, kuitenkin kuuntelevainen ajettava, joka kyllä malttoi hölkkäillä jonon perässä kuitenkin karauttaen mieluusti kärkeen tilaisuuden saadessaan. Jonninjoutavia olikin kuuluisa ilmiömäisistä kiriohituksistaan sekä ravivarmuudestaan. Toisella palkinnolla J-suunnalle jalostusarvosteltu ori jätti vajaat sata jälkeläistä, joista harvemmasta tuli isänsä kaltaisia kiri-ihmeitä. Jonninjoutavia jätti herkästi lyhyttä kaulaa, pitkää runkoa sekä käyriä kintereitä, mutta myös todella hyvää, helppoa luonnetta. Orin jälkeläiset ovatkin todella pidettyjä, niin ne hyvin juosseet ravurit kuin ratsun hommiin päätyneetkin. Ori kuoli luonnollisin syin 32-vuotiaana.

146cm korkea, vaaleanpunaruunikko Veen Emonen, oli tietysti Jolenen sekä kuuden muun varsan emä. Tamma aloitti lupaavan juoksijauran hätyytellen viisivuotiaana ennätysvauhtia, kunnes loukkaantumisten ketju sairaslomineen katkaisi Veen Emosen uran. Tamma siirtyi jalostuskäyttöön, joka sekin seitsemästä varsasta huolimatta täyttyi takaiskuista; milloin tamma jäi tyhjäksi, milloin loi varsansa, yhtenä vuonna oriasemalla tapahtui moka ja tamma siemennettiin väärällä orilla. Seitsemästä varsasta vain kolme teki kunnolla uraa juoksijana, neljästä tuli ratsuja ja näistäkin kolmesta tavan harrastehevosia. Neljäs nousi 110cm esteradoille voittaen erityisesti uudella kotiseudullaan Oulun alueella kaiken, mitä metrikympin suomenhevonen nyt saattoi voittaa. Juoksijavarsoista paras voitti Ravikuninkaan kruunun. Veen Emonen sai JKTK-II -palkintonsa kaveriksi useamman tunnustuksen jälkeläisistään sekä useampia epävirallisia tunnustuksia jälkeläistensä jälkeläisistä, niin ravi- kuin ratsupuolen sellaisista. Ulkoisten yhteneväisyyksien – kaunis, ilmeikäs pää, hyvän mittainen niska, pitkähkö runko, sapelihakuiset tai sapeliset etuset, yleensä hyvä jalkaterveys sekä kavioaines – lisäksi Veen Emosen perikunta on yleensä todella hyvähermoista, selväpäistä sakkia, jotka pärjäävät erinomaisesti sen niin sanotun oman jutun löydyttyä, oli se sitten ravurin ura tai esteratsastus. Lunastamaton juoksijalupaus itse oli tavanomaisen lyhytkaulainen mutta pitkärunkoinen suomenhevonen, selkeä J-suunnan hevonen. Sporttinen, kaikkinensa hyvin muodostunut hevonen, hyväryhtinen ja edustava. Veen Emosella oli kaunis pää, hyvä niska, yhtäläisen hyvät lavat ja erinomaiset takajalat, joskin selkeän sapeliset etuset rokottivat jalkapisteitä. Tamma liikkui käynnissä ja laukassa ihmeen matalalla liikkeellä, vaikka ravi olikin korean ilmavaa, matkaavoittavaa sekä nopeaa. Nopeat olivat ruunikon hoksottimetkin, Veen Emonen oppi uutta opeasti mukautuen erilaisiin ihmisiin ja tilanteisiin suorastaan hämmästyttävällä tavalla. Se oli sävyisä hevonen, ymmärtäväinen ja kiltti, kuitenkin sen verran omanarvontuntoinen ettei sietänyt kovakätisyyttä tai epäjohdonmukaista pompottelemista. Tavan hevosmiestaidoilla Veen Emosesta sai erinomaisen hevosystävän, josta oli mukava tehdä kaikkea ja joka aivan omatoimisesti esitteli varsansa innokkaille ihmisille. Tamma lopetettiin sen ollessa 22-vuotias hankalan ähkyn vuoksi.

Ryhdikäs, syvä- ja pyöreärunkoinen Lahkooja teki uransa ratsuna osallistuen niin rotunsa koulu- kuin estemestaruuksiin saavuttaen kumpaisessakin lajissa parhaimmillaan pronssia. 161cm korkea, tummanruunikko Lahkooja oli melko neliömäinen, hyvätyyppinen ratsuhevonen, jolla oli suomenhevoseksi melko pitkä kaula sekä niska, hyvä satulansija ja pitkät, loivat lavat, pikkuisen pieni takaosa ja melko suorat hyvät jalat, kunhan silmänsä pisti kiinni pitkien ventojen vuohisten kohdalla. Käynti jäi pikkuisen ahtaaksi, ravissa sekä laukassa liikerata väljeni saaden muutoinkin mukavasti ilmaa. Mikään poikkeuksellinen liitokavio Lahkooja ei ollut, hyppääjänäkin se oli teknisesti perustasoinen, vaikka käyttikin erityisesti selkäänsä erinomaisesti jo pienillä esteillä. Orin menestystä edesauttoi ennen kaikkea sen mahtava luonne; reipas, rehellinen, yritteliäs, sellainen joka ei epäonnistumisista lannistunut tai ulkoisista ärsykkeistä menettänyt keskittymiskykyään. Lahkooja oli erityisesti oriksi todella leppoisa helppo hevonen, "näyttää orilta vaan käyttäytyy kuin ruuna". Hormonitoimintaa kuitenkin löytyi, ori kun sai 32 jälkeläistä. Lahkoojaa markkinoitiin aika vähän, tokkopa se olisi muutoinkaan suosiossa kärkikilpaorien kanssa kesämorsiamista kamppaillut. Moni ruunikon tammavieraista tuli ihmisiltä, jotka tunsivat orin hyvän luonteen asettaen sen (sekä ne vuohisia lukuun ottamatta oivat koivet) kilpameriittien edelle. Joskin niitäkin Lahkoojalta löytyi, heA-vaB sekä 100-110cm tasoilta niin ammattiratsastajan kuin amatööriomistajansa ratsastamina. Kilpaurastaan, tammojen riiustelusta sekä jalostusarvostelusta (RKTK-III, jalostuslautakunta korotti palkintoa myöhemmin pykälän verran ylemmäs) huolimatta raudikko toimi ennen kaikkea omistajansa harrastekaverina. Hyväluontoisen orin kanssa olikin helppoa lähteä valmennuksiin sekä kilpailuihin, kokeilla tilaisuuden koittaessa valjakkoajoa sekä tutustuttaa hevosia aristeleva puolisokin hevoshommiin. Lahkooja olikin leppoisan herrasmiesluonteensa kanssa mainiota mainosta hevosille ja erityisesti suomenhevosille; ori asusti puoliverisiä vilisevällä tallilla ihastuttaen leppoisalla luonteeltaan sekä yllättävän kevyellä, hyvällä ratsastettavuudellaan murtaen samalla sitkeitä "suokki on etupainoinen jyrä" -myyttejä. 30-vuotiaana iän mukanaan tuomien kulumien sekä kremppojen vuoksi lopetettu ori periytti vahvasti hyvää luonnettaan, asennettaan sekä ratsastettavuuttaan. Sen varsat ovat sekalainen sakki harraste- ja kilpahevosia, hyvärakenteisesta keskivertoputteen, mutta erityisesti jälkeläisten jälkeläisissä näkyy Lahkoojan parhaita puolia. Ori löytyykin isän- tai emänisänä monen rotumestaruusmitaleista mittelevän ratsusuomenhevosen sukutaulusta! Kuka ties Leilan jälkikasvu ylittää tamman omat kyvyt?

Lehdon Liekkiö, punaruunikko 160-senttinen suomenhevosori, kilpaili hyvin harvakseltaan. Yhtenä vuonna, orin ollessa ylläpidossa omistajansa raskauden vuoksi, Lehdon Liekkiö kuitenkin teki ryminällä kilpauran yhdessä kaudessa kvaalautuen ja voittaen rotunsa koulumestaruuden, hallimestaruuden ja vähän muitakin mestaruustitteleitä, joihin suomenhevosen kanssa nyt pääsi taitojaan koettelemaan. Ori oli uskomattoman sulavaliikkeinen, ei samaan tapaan näyttävä lisäysten tai kokoamisten ihme kuin vaikkapa puoliveriset ovat, mutta rotuisekseen Lehdon Liekkiö oli tasapainoinen, sulava, symmetrisesti ja virheettä liikkuva hienoryhtinen kaveri. Kyllähän ori lisäsi ja kokosi sen verran kuin maatiaisrotuiselta voi toivoa, kaikki kouluradan liikkeet siirtymisineen ja radaksi koottuna menivät tasaisella varmuudella; ruunikko oli selkeän kotonaan kouluradoilla huokuen harmoniaa sekä hyvää oloa. Esteillä Lehdon Liekkiö suoritti paljon maltillisemmin, vaikka puhtaita, kohtalaisen hyväaikaisia metrin ratoja tekikin. Palatessaan omistajansa luo ori jätti kilpakentät miltei kokonaan, omistajaansa kun ei kisahulina kiinnostanut. Ori jalostusarvosteltiinkin (RKTK-II) vain niin sanotusti yleisön pyynnöstä ja ylläpitäjän toimesta, oriasemalle Lehdon Liekkiö vietiin vain kahtena kesänä kovin rajattuna aikana. Tästä syystä jälkeläisiä syntyikin vain 13, useamman kiinnostuneen tammanomistajan tammojen kiimakierto ei osunut yksiin orin hyppyaikojen kanssa. Lehdon Liekkiön jälkeläiset on kaikki jalostusarvosteltu ratsusuunnalle, jokainen on tehnyt kilpauraa joko kouluratsuna tai sekä koulu- ja esteradoilla, jokaisella on useampia jälkeläisiä. Melko hyvä rakenne erityisesti jalkojen osalta, erittäin hieno, kiitelty luonne sekä paljon kapasiteettia – Lehdon Liekkiön pieni, laadukas perikunta on jättänyt jälkensä ratsusuomenhevosjalostukseen. Hyväluontoinen sekä hyvärakenteinen Lehdon Liekkiö oli itsekin, vaikka sen hienot liikkeet yleensä veivätkin kaikkien huomion. Ryhdikäs, kaikin puolin rotutyypillinen ja sopusuhtainen ori oli lihaksikas, syvärunkoinen ja hyväjalkainen, etuset olivat vähän suppuvarpaiset mutteivät niin vahvasti, että se olisi liikkeissä näkynyt. Kaulasta sekä niskasta löytyi pituutta, säkä-selkä-lanne-lautanen -linja oli miltei ideaali ratsuhevoselle. Ei mikään ihme, että orilautakunta palkitsi Lehdon Liekkiön 41 rakennepisteen tuloksella! Rauhallinen, edukseen esiintynyt ori sai kiitosta myös suhtautumisestaan työhön, hyvästä tarkistettavuudesta sekä erinomaisesta ratsastettavuudesta. Ja kyllähän niin sanotun tätiratsastajan harrasteorin onkin oltava hyväluontoinen, jottei tule ruunatuksi. 33-vuotiaaksi elänyt Lehdon Liekkiö olisi epäilemättä voinut tehdä vaikuttavan uran erityisesti kouluradoilla, mikäli omistajaansa olisi moinen kiinnostanut. Isällensä Jälkeläisvalion arvonimen tuoneet jälkeläiset omine jälkeläisineen ovat tehneet kilpauraa Lehdon Liekkiönkin puolesta.

Kovasti ahtaat liikkeet kuitenkin mielettömän hyvällä yliastunnalla. Leppäkerttu oli hieman orimainen tamma, jonka rotu- ja tyyppileimaa kuitenkin kiiteltiin. Tammalla oli pyöreä, vahva ja syvä runko, melko hyvin asettunut ja kohtalaisen mittainen kaula, ryhtiä kuin sotilaalla konsanaan ja pikkuisen sapelijalkaa sekä pihtikinttua kiusanaan. Kavioita kuitenkin kehuttiin niin sepän kuin rakennetuomareittenkin toimesta; tamma oli tuttu näky rotunäyttelyissä. Jalostusarvostelu R-suunnalle sujui käyttökokeiden suhteen erinomaisesti, Leppäkerttu teki selkeästi parhaan estekokeen hypäten pyydettäessä 120cm esteitä taitojansa todistellen, eikä koulukoekaan jättänyt jossiteltavaa. Tammaa kehuttiin nöyräksi, avuille pehmeäksi, tehtäviinsä hyvin valmistelluksi hevoseksi, joka oli suora ja taipuisa, itsensä erinomaisesti kantava kyvykkään oloinen ratsu. Jos rakenteesta tulikin miinuslistaa, käyttökokeiden suitsutus tasapainotti tilanteen. Toisella palkinnolla R-suunnalle jalostusarvosteltu 155cm korkuinen punarautias tamma kiersi näyttelykehien lisäksi aktiivisesti kilpakenttiä niin koulu-, este- kuin kenttäratsastuksen tiimoilta menestyen tasaisen hyvin kaikissa lajeissa. Omistajansa kuitenkin nauroi tammaparan olevan kirottu, sillä rotumestaruudet jäivät vuosi toisensa jälkeen välistä milloin mistäkin, yleensä hevosesta riippumattomasta syystä. Puuttuvat rotumestaruusmitalit eivät kuitenkaan kauhean paljoa jääneet kaivelemaan, toihan Leppäkerttu kotiin mittavan määrän avointen luokkien sijoituksia heA-vaB, 100-120cm sekä helppo-CIC1 -luokista. Erityisesti esteillä raudikko loisti, niin teknisesti kuin esteälynsäkin osalta. Niin hyvä kuin tamma olikin ratsastaa, töiden ulkopuolella Leppäkerttu näytti hapanta naamaa, ei kaivannut ketään lääppimään itseään eikä oikeastaan isommin välittänyt seurasta. Se viihtyi parhaiten perimmäisessä tarhassa sekä nurkkakarsinassa, paikoissa jossa liikenne sekä toisten elollisten näkeminen jäi minimiin. Töitä tehdessään tamma sieti muita lähellään, vaikka sen hännässä koreilikin aina punainen rusetti varoituksena sekä kehotuksena pitää sovelias hajurako. Hapannaamainen tamma sai kuitenkin selkeästi aurinkoisempaa jälkikasvua, yksikään huippuhyppääjän varsoista ei perinyt emänsä epäsosiaalisia piirteitä; jo esitelty Lahkooja onkin oiva esimerkki Leppäkertun jälkikasvusta. Toisaalta estelahjakkuuskin laimeni, vaikka kaksi neljästä varsasta metrikympin radoilla uraa tekikin. Selkein yhteinen nimittäjä Leppäkertun jälkeläisille on niiden alleviivaamisen arvoisen hyvä ratsastettavuus, ja onhan perikunnalla kapasiteettiakin vähän joka lajiin. Rakenteeltaankin ovat melko sopusuhtaisia keskivertohevosia, tammatkin selkeästi emäänsä paremmalla sukupuolileimalla siunattuja. Leppäkerttu lopetettiin sisäelinvaivojen vuoksi tamman 18-vuotiskeväänä.

Sukuselvitys © Lissu T.

Kilpailutulokset

Saavutukset

KTK-III helmikuussa 2022, pistein 17 + 17 + 16 + 17 = 67 p.

Hevosen kuvat © VRL-14618
Tämä on virtuaalihevonen. This is a sim game horse.
Ulkoasu © VRL-13383, kuvaaja ei halua nimeään mainittavan